Ruuti

Mun täytyy varmaankin estää Sonjan numero ja kaikki sen sometilit, ettei se voi ottaa muhun enää mitään yhteyttä. Toisaalta, jos se ei saisi yhteyttä muhun, se vain saapuisi mun pihaan ilmoittamatta uusien hevosten kanssa. Sonja soitti mulle, että sillä on joululahja, eikä ollut vaikea arvata, mitä sieltä tulisi. Se kuitenkin tiesi, millä saada mut koukkuun: “Tää on hopea.” Myyty - vaikka enhän mä sitä Sonjalle sanonut ääneen. Ei mulla oikeasti olisi ollut edes tilaa Hopearuudiksi nimetylle oripojalle, varsapihatto alkoi olemaan jo täynnä, ja niin oli karsinatkin. Hopeakaan ei lohduttanut ihan hirveästi, kun mä läppärillä etsin Sukupostista Ruudin vanhempia. Mä nipistin nenänvarttani ja laitoin sitten Sonjalle tekstiviestiä; Ruudin isä oli mun Muusan velipuoli. Ei mulla voinut olla noin läheistä sukua olevia hevosia Sotiksessa, kun mä yritin pitää hevosmääräni jotenkin kurissa.

Jotenkin siinä sitten kuitenkin kävi niin, että Ruuti - joka myöhemmin sai kutsumanimen Ruttu - saapui meidän pihaan Sonjan ja Oliverin hevosautossa. Mä samaistuin Ruutiin samantien ihan kympillä - sillä oli naamassaan sama kysymysmerkki kuin mulla. “Miten mä tähän päädyttiin?” se näytti kysyvän. Mä olen ihan samaa mieltä. Sonja vielä vakuutteli, että ottaa sen kyllä takaisin aikuisempana, jos mä en lämpene sille. Hetken ajan mä haaveilin, että möisin aikuisen Ruudin ja maksaisin sillä mun alati kasvavan hevoslauman tarpeet. Huntti oli onneksi sisällä, koska autosta hyökkäsi yhtäkkiä punainen karvapallo. Oliver yritti vähän paimentaa “Mistyä”, mutta otus pyöri pentuhaukkuen Ruudin jaloissa ja yritti käydä kiinni Ruudin riimunnaruunkin. Mä olen koiraihminen henkeen ja vereen, mutta Misty kävi nopeasti mun hermoilleni. Ehkä siitä syystä, että mä en ole viettänyt paljoa aikaa pentujen kanssa, mä tykkään koiristani aikuisina.

Sonja toivotti jouluja ja lähti pakoon, ennen kuin mä toteaisin että kuule, ota tää sittenkin mukaasi, katso jos joku muu suostuisi ottamaan sen. Mä seisoin lumessa ja katselin, kuinka Lovellit ajoivat pois pihasta, uusi hevonen vieressäni. Ruutikin tuijotti hevosauton perään, ennen kuin se katsoi mua ja haisteli sitten kylmää maata, jolla se seisoi. Briteissä ei taatusti ollut näin paljoa lunta, jos oli lunta ollenkaan; Ruuti heittäytyi varoittamatta lumeen ja melkein potkaisi mua siinä samassa rytäkässä. Huudahduksen kera mä hypähdin sivulle ja Samkin tuli ulos kuullessaan sen. Se kuitenkin pysähtyi portaille ja katseli hämillään lumessa pyörivää punaista elikkoa. Mä levitin käsiäni ja kohautin vain olkiani; “En mäkään tiedä.”

Päiväkirjamerkintä 12/20 (Sonja VRL-11911 )

“Hei Sanni, mul ois sulle joululahja!” ilmoitin kovaan ääneen heti, kun kuulin tutun äänen linjan toisessa päässä. “Älä jumalauta sano että hevo...”, kuulin ystävättäreni aloittavan. “Bingo! Tuon sen kahden viikon päästä, kun tuun käymään Suomessa joulua edeltävänä viikonloppuna”, vastasin, ennen kuin Sanni ehti loppuun saakka. “Et varmana tuo! Ei tänne mahdu enää yhtäkään elikkoa”, Sanni jatkoi epätoivoa äänessään. “Älä valehtele, kyllä sä sen johonkin pihattoon saat tungettua. Tää on hopea ja kaikkea, mä laitan sulle tiedot ja kuvat tulemaan mailitse. Pistäkää sauna kuumaks 20. päivä, nähdään silloin!” tokaisin ja suljin puhelun, ennen kuin ehdin kuulla enempää valitusvirsiä.

Varttia myöhemmin Sanni pisti mulle tekstarin: “Siis tajuutko sä, että ton isä on mun Muusan velipuoli?” Enpä ollut tajunnut en - hyvä että tunsin omien hevosten sukulinjoja, saati sitten kenenkään muun. “No ei kai se niin hirveesti haittaa?” näpyttelin vastaukseksi. Loppuillan ajan jätin Sannin viestit lukematta. No, jos se ei oikeasti ottaisi sitä Sotamaalaukseen niin veisin sen sitten jollekin muulle. Mun pihatto se vasta olikin täynnä, ja mä jostain syystä nyt halusin kovasti Hopearuudin pihattoon kasvamaan.

Joulukuun 20. päivä meidän seurue kaartoi Sotamaalauksen pihaan hevosmatkailuautolla. Kyydissä olivat minä, Oliver, uusin perheenlisäyksemme koiravauva Misty ja kolme suomenhevosta, jotka toin jouluksi uusille omistajilleen. Yksi näistä oli tietenkin Hopearuuti. Sanni oli pihalla vastassa ja silmäili hevosautoa epäileväisesti. “Tehdään kuule semmonen diili, että sä nyt otat ton kasvamaan pihattoos ainakin ensi kesään. Jos tykästyt siihen, niin saat pitää. Jos et tykkää, nii voit sitte vaikka myydä sen hyvällä voitolla täällä Suomessa. Mä tuun sit hakee sen takas Britteihin, jos meinaat sen makkaraks pistää”, selitin. Sannin silmissä välähti hetkellisesti setelin kuvia - jos hän kouluttaisi orin hyvin, niin kyllä siitä saisi sen verta monta tonnia jokusen vuoden päästä, että verrattuna kuluihin jäisi vielä tuntuvasti plussallekin. Olettaen, että ori pysyisi terveenä eikä seisoisi pyhäpäivinä klinikalla.

Sannin myönnyttyä tähän vaihtoehtoon ja miestemme oltua vierellä todistamassa sopimuksen syntyä, kaivoimme Hopearuudin vihdoin ulos auton kyydistä. Ori oli matkustanut kuin vanha tekijä, mutta nyt ulos päästessään se oli hieman tohkeissaan. Mistyn innokas sinkoilu uusien hajujen perässä pihamaalla sai Hopearuudinkin käymään kierroksilla. Siitä välittämättä iskin orin hymyillen Sannin käteen. “Hyvää joulua!” toivotin virnistäen. Sanni pyöritti silmiään ja yritti iskeä minua riimunnarun päällä käteen, mutta vikkelä Misty oli jo hypännyt jostain väliin ja repi nyt narua Sannin kädestä häntä heiluen. “Sä ja sun eläimet...”, Sanni huokaisi syvään.